Pikkuluppa yhdeksän (27.6.)

Ne valkoiset ja niin valtavat tassut, jotka kannattelevat pientä ruumista, täplikästä turkkia ja suurta sydäntä, ne tassut, jotka ovat astelleet talomme puulattialla, sängylläni, useissa eläinlääkäriasemissa, kavereideni kodeissa, miljoonilla lenkkipoluilla... ne tassut, jotka ovat (harvemmin) hurjastelleet agikentällä, ne tassut ovat astelleet jo yhdeksän vuotta eteenpäin. Nuo tassut ovat nykyään jatkuvassa liikkeessä. Pakko myöntää: en olisi koskaan uskonut näkeväni Tellua yhdeksän vuotiaana. Tellu elää höperöityneenä mielestään oikein mukavaa elämää tai nauttivalta se ainakin näyttää. Tellun elämä pyörii, on aina pyörinyt ja tulee aina pyörimään ruuan ympärillä. Se näkee aina vain ruokaa silmissään ja luulee haistavansa ruokaa joka paikassa.

Viime viikolla Tellu kävi trimmissä, jonka seurauksena iho ärtyi aika pahasti. Nyt beagle mallinen spanieli kulkee tötterö päässään, kun kaulassa on iso ihottumalaikku. Takajalkojen sisäpuolet ovat täynnä rupea. Kesäkampauksessa on myös vähän kylmä, joten Tellu nukkuu mantteli niskassaan.

Juuri, kun viime päivityksessä hihkuin Maisan selän olevan jo paremmassa kunnossa, menin tyhmänä laskemaan sen irti märälle nurtsille. Liukastuihan se, ja kaatui. Samana iltana ontui etutassuaan. Nyt olen yrittänyt venytellä ja hieroa sitä. Olen ottanut Maisan nyt myös aina mukaan juoksulenkeille, jotka se ravaa tasaisesti. Back On Track on ollut lämmittämässä selkää öisin. Yritän saada sen selän nyt kuntoon ennen syksyn tarkkikäyntiä. Maisa on lihonut todella, kun se ei ole päässyt kuluttamaan aksakenttiä ja ruokamäärä on kuitenkin pysynyt samana. Maisa joutuu nyt laihdutuskuurille, ensisijaisesti kuitenkin yritetään saada selkä kuntoon.
Ripan kanssa jouduin luopumaan canicross harrastuksesta. Miten onkaan ihanaa juosta täysillä koiran vetäessä, nähdä, kuinka koira nauttii ja saada se lohduttoman hyvä olo itselle. Siinä vaiheessa, kun terveys on vaarassa, on aika luovuttaa. Mun jalat ei tykkää yhtään tästä harrastuksesta ja pelkkä käveleminen canicrosslenkin jäkeisinä päivinä on yhtä tuskaa.. Nyt canicrossvaljaat lojuu laatikossa. En kuitenkaan usko itsehillintäni riittävän pitämään niitä siellä kovin kauaa ihan käyttämättöminä.

Onneksi Ripalla riittää harrastuksia, joista nauttia!

Jonkinmoisesti ollaan Jokun kanssa yritetty valmistautua tulevan viikonlopun koitosta varten. Kerran se karkasi paikallaolosta, kun viereisellä kentällä aksailtiin. Sain sen onneksi pysäytettyä ennekuin pääsi kuokkimaan toisten treeneihin. Makuutin sitä sen jälkeen ihan aksakentän vieressä. Koira oli aika kituvan näköinen siinä täristessään vimmatusti. Jännitti varmasti joka jäsentään. Seuraamisessa oli yliyrittämistä häiriön lisääntyessä. Paikkamakuuta on anyway tullut liian vähän treenattua. Tällä viikolla on tehty vielä viime hetken viilauksia.
Ollaan onneksi ihan alkupäässä, numerolla 107 eli 7. koirakko.
Ikinä ei voi olla liian valmis, koskaan ei voi olla liian varma eikä milloinkaan voi olla liian suuri luotto. Mun tavoitteena on tehdä Jokun kanssa sellainen suoritus, mihin tiedän meidän molempien pystyvän. Sellainen suoritus tehdään yhdessä! Jos mokataan, ei hävetä, koska kukaan ei tiedä kuka mä olen, kiitos meidän hienon edustuspaidan:

Viime viikon aksatreeneissä tuo musta eläin loisti, ei vaan ihastuttavalla kestosmilellään, vaan myös suorittamalla kepit osana rataa! Huikeeta, miten se on edistynyt. Teki myös hienon lentokeinun, varasti käden liikkeestä puomin alastulolta ja ohitteli muutamia selvästi helposti suoritettavissa olevia hyppyjä. Ei se haittaa vaikka aina (lue: melkein koskaan) ei onnistuiskaan täydellisesti, Jokun kanssa tekeminen on jo itsessään niin mageeta.

Ainiin, ilmotin Jokun NÄYTTELYYN! Se on vielä bortsuerkkari. Onneksi ei tarvitse itse mennä heilumaan kehään, kun sain osaavan handlerin. Maisakin on nyt käynyt muutamia kertoja pyörimässä junnukoirana mätsäreissä. Taitaa tuo likka tykätä touhusta ja ne handlerilikat Maisasta :)