Ripan treenijuttuja

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kohta yhdeksän

Tellu täyttää tasan kolmen kuukauden päästä 9 vuotta! Melkein yhdeksän taisteltua vuotta takana. Silti sen häntä jaksaa heilua. Se jaksaa pitää kuria isommille. Se jaksaa aina pomppia keittiöön ruoka-ajan koittaessa, jolloin mun on yhtä vaikea laskea, kuinka monta tassua sillä koskee samanaikaisesti lattiaan. Kun kuppi on kädessä, se odottaa aina puoltoista sekuntia. Sen jälkeen se murahtaa ja samalla pyörähtää ympäri. Niin se saa ruokansa, kaiken sille tärkeimmän. Lenkillä se toisinaan jaksaa vieläkin jahdata autoja ja murista kävellessään, jäädä välillä potkimaan routaista nurmikkoa takana tulevien silmille. Olla kuin maailmanvaltias.


Tellulla on pidätysvaikeudet pahentuneet. Yhä useammin se tyhjentää nukkuessaan koko rakkonsa. Propalinia se saa 2-3 kertaa päivässä.
Tellu on todella hoikassa kunnossa. Se on saanut ruokaa nyt todella paljon. Kylkiluut on laskettavissa. Yhä useammin korvaan yhden lenkin pihapissatuksella. Lenkit ovat hyvin lyhyitä. Viimeksi Tellu oli pidemmällä lenkillä joulukuussa. Se kertakaikkisesti vaan väsähti. Suuret tassut eivät jaksaneet enää kantaa. Toisinaan Tellu ontuu tassujaan. Etenkin herätessään. Toista etutassuaan se on ontunut jo pidemmän aikaa aina välillä.

Tellu nukkui aina pentuna mun tyynyllä. Viimeisenä, ennen nukahtamista, kuulin sen tuhinan mun korvaa vasten. Heräsin tuijotuksen tunteeseen. Silmät avattuani, pilkullinen häntä alkoi paukuttamaan seinää vasten.
Silloin, kun Tellulla todettiin pölypunkkiallergia, ajateltiin hillitä oireita laittamalla portti mun huoneen eteen. Ennen nukkumaanmenoa, toivotin pilkkunenälleni hyvät yöt ja katsoin sen surullista katsetta sulkiessani portin. Aamulla heräsin sen kimeään ulvontaan. Herätyskelloon, joka ei lopettanut soimistaan, ennenkuin näki mun nousevan. Kohta se portti oli poissa, ja matot mun huoneesta. Taas me nukuttiin virekkäin. Nukahdettiin päät vastakkain, herättiin toistemme vierestä.

Nyt kaikki on taas toisin. Lyön oven pilkkunenän edestä kiinni. Se käpertyy pedilleen, josta herää märkä alusta allaan. Toisinaan herään vieläkin siihen tuttuun ulvomiseen. Kun nousen, on nuo samat kiiluvat silmät oven takana vastassa, se sama heiluva häntä ja ne samat steppaavat tassut.

Ruuan saatuaan joka aamu Tellu etsii jotain. Jotain mitä se ei ole löytänyt. Mä en tiedä, mitä se on hukannut. Uskon, että se ei itsekään tiedä, mitä etsii. Häntä heiluu, pää on laatikoston alla. Etutassut penkillä, pää kurottaa pöydälle. Etutassut kenkätelineellä ja nenä nuuskii takkeja. Joskus häviää koko koira sängyn alle. Aamun äänet ovat täynnä lattiaa vasten rapisevien kynsien ääniä.

Eilen menin Tellun kanssa pihalle. Hetkeksi katosin toisaalle, kylläkin olin kokoajan Tellun näköpiirissä. Spanieli huolestui, kun en ollut enää samassa kohtaa missä olin, ennenkuin se painoi nenänsä maata vasten ja liikutteli jalkojaan sinne, minne nenä vei. Heilutin Tellulle, olin siinä sen vieressä. Se ei nähnyt mua. Huusin sen nimeä. Se ei kuullut mua. Astuin sen eteen, jolloin se tuli kähnäämään mun jalkoja vasten. Kumarruin ja silitin sitä päälaelle. Silloin mieleeni palasi hetkeksi se hetki, kun olin hakemassa ensimmäistä koiraani kotiin. Se hetki, kun Tellu makasi kasvattajan keittiössä yksin, veljien leikkiessä olohuoneessa. Silloin silitin ensimmäistä omaa koiraani, eikä sitä innokkuuden tunnetta, jonka 10-vuotiaana koin, voi unohtaa. Se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti