Olihan siinäkin kisat! Olis ne paremminkin voineet mennä...
Mulla ei ollut mikään kauhee into agiradalle kun saavuttiin Purinalle. Hetken silmäilyn jälkeen todettiin että ulkona olevan radan lisäksi myös hallissa oli rata. Ilmossa oli sählinkiä, kun piti Ripalle ostaa kisakirja yms. Sitten kisakirja vielä tarkistettavaksi ja uudestaan ilmoon. Kaiken tämän jälkeen huomasin, että maksien ja minien rataantutustumiset on samaan aikaan. Pienen paniikin saattelemana kävin katsastamassa molempia ratoja. Keskittyminen meni täysin ja pieninkin into radalle hävisi. Ei siinä muuta kun juoksemista toisesta rataantutustumisesta toiseen. Kaiken huipuksi Ripa ja Tellu oli melko peräkkäin. Onneksi Ripa saatiin siirrettyä luokan loppuun. Olin melkosen sekasin koko härdellistä kun starttasin Tepan kanssa ekalla radalla. Rata meni kuitenkin ihan hyvin. Tellu kulki hitaasti, koska olin itse ihan hukassa. Tehtiin kuitenkin nollarata yhden sekunnin yliajalla. Ja voi kyllä, jälkeenpäin ajateltuna tuo sekunti harmittaa! Sitten juoksin toisen radan laidalle. Yritin muistella rataa, mutta en vaan kyennyt enää keskittymään. Pian olikin mun vuoro ja äiti toi Ripan mulle. Kävelin jonkun matkaa äitin perässä ja imutin Ripaa. Kun äiti hävisi näköpiiristä en saanut koiraan enää mitään kontaktia. Jännitys ja epävarmuus kasvoi kun huomasin ettei koira ollut yhtään kuulolla. Lähdössä se ei edes tullut mun sivulle, kuikuili vaan yleisöön. Loppu onkin selvää. Ripa riensi muutaman esteen jälkeen ulos radalta. Onneksi tuttu tuli hätyyttämään koiran takasin radalle ja matka jatkui maaliin. Itse radalla ei tullut ainuttakaan virhettä.
Sitten pien hengähdystauko ja Tellun kanssa toiselle radalle. Nyt Tepa kulki lujaa, harmittava vitonen kepeiltä ja 4 s yliaikaa. Ripan toiselle radalle koitin koota itseni, muttei se enää onnistunut. Jännitin ja tavallaan tiesin että se tulee karkaamaan taas. Koko rata oli täys katastrofi. Alussa se vaan haahuili ja kepeillä koko homma levis käsiin. Se alko pelkäämään mua ja pelästy tuomaria sekä ulkoolta kuuluvia ääniä. Jätin kepit väliin ja koitin saada koiralle hyvän fiiliksen. Se kyllä lähti vielä mun matkaan, mutta puomin se hiipi ja tuli häntä koipien välissä ottamatta kontaktia. Sit mulle riitti. Miten voikaan oma mieliala pilata noin pahasti kaiken. Nyt ei vähään aikaan Ripasen kanssa kisoihin, koklataan kerätä vaan hyviä fiiliksiä treeneissä. Ja noin epävarmaksi jos tunnen itseni vielä joskus radalle lähtiessä, käännyn pois jo heti lähdössä.
Tulipahan pitkä kisaselostus! Tästä ei voi kun ylöspäin Ripan kanssa mennä ja olla supertyytyväinen superiloseen Telluun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti