Ripan treenijuttuja

maanantai 10. elokuuta 2015

Ystävä

Miten jonkun elämän lopettamisesta voi tehdä päätöksen? Se on varmasti koiranomistajuuden vaikein päätös. Mistä tietää, milloin on se aika?

Tellu istuu pedillään ja murisee, kun joku koirista kävelee sen ohi. Se ei halua lähelleen ketään toista koiraa. Sellainen se on ollut aina - pitänyt kiinni omasta parin metrin säteestään ympärillään. Toisinaan se ei jaksa enää välittää vaikka joku koirista tunkeilisikin ihan viereen. Toisto sai roikkua sen perässä ja käydä kuokkimassa sen rauhan valtaamalla alueella. Kurinpito olisi vienyt liikaa voimia. Sumian ilmestyttyä uusimpana tulokkaana ei Tellu edes huomannut sitä. Kyhnäsi ja hieroi kuonoansa äitini käsiin. Heilutteli häntäänsä ja oli tyytyväinen nähdessään äitini taas viikonlopun jälkeen. Sumia makasi kokoajan äitini jaloissa. Tellu katsoi Sumiaan päin. Pakkohan sen oli haistaa vieraan pennun haju, vaikka ei silmät pystyisivätkään enää kohdentamaan katsetta.
On päiviä, jolloin Tellun jalat eivät jaksa kantaa kauhean hyvin ja on päiviä, jolloin takajalat eivät jaksa ponnistaa takapihalta terassille kynnyksen yli. On päiviä, kun kakan mukana tulee verta ja on päiviä jolloin pidätyskyvyn heikentyminen näkyy kakkakikkareina ja pissalammikkoina olohuoneen lattialla. Näitä päiviä on viikossa paljon, aivan liian paljon. Tellu saa ruokaa melkeinpä saman verran kuin kolme kertaa isompi Maisa. Silti se on hoikassa kunnossa, vaikka nukkuu kaikki päivät. Tuhisee meidän ollessa kotona pedillänsä, joka on päällystetty Tellua varten froteekanakaalla pissavahinkoja varten. Eteisessä se nukkuu aina, kun olemme poissa. Yrittää olla vahtina ja odottaa meitä kotiin. Siinä se saattaa nukkua vielä kauan sen jälkeen, kun olemme saapuneet kotiin ja kiskoneet ulko-oven perässämme kiinni. Se ei jaksa enää herätä ääniin, joihin se on ennen herännyt.

Nyt on Tellun lempiaikaa vuodesta. Lenkeillä se pysähtyy aina haistaessaan vadelmapuskan ja odottaa niin kauan, kunnes sille käydään poimimassa kourallinen marjoja. Yhdellä rohmaisulla ne ovat hävinneet spanielin suuhun. Toisinaan kotiintullessa voi Tellun suusta löytää ruusunmarjan, jonka se on matkalta poiminut salaa imeskeltäväksi evääksi. Lenkeillä sillä toisinaan riittää virtaa vielä murisemiseen - ilmoittamiseen olemassaolostaan. Ruuan jälkeisiin etsimissählinkeihin riittää myös vielä joinain päivinä energiaa. Välillä minua olisi raivostuttanut kynsien rapina vasten lattiaa, joka kuului laatikoston alle väkisin tunkevasta spanielista. Tänään minua hymyilytti tilanne. Oli ihanaa nähdä, kun se oli niin innoissaan jutusta, jonka tarkoituksesta muut eivät ymmärrä tuon taivaallista.

Päätöksenteko on vaikeaa. Olen yrittnyt lykätä sitä ja sanoa äitille, että onhan se vielä pirteä. Toisaalta, kuinka kipeä Tellun pitäisi olla ettei sen häntä enää heiluisi ruokaa odottaessa tai syöminen olisi vaikeaa? Sellaista Tellua en enää halua nähdä. Se on elänyt jo semmoisen vaiheen, selvinnyt siitä ja jaksanut heiluttaa häntäänsä mulle, olla mulle ensimmäinen koira ja tutustuttaa mut koiraharrastuksen maailmaan. Nyt on ehkä mun vuoro tehdä sille palvelus, se viimeinen palvelus, jonka ihminen voi parhaalle ystävälleen tehdä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti